Jos haluaa pysyvän avioliiton/suhteen, ei se aina ole rakkaudesta kiinni vaan nimenomaan tahdosta.
Pitäisikö minun nyt kuitenkin vielä tahtoa? Vaikka tiedän eron olevan ainoa oikea päätös.

Tavallaan tahtoisin jatkaa mutta en enää pysty. Kotona on ollut rauhallista ja sopuisaa. Niin kuin ennen. Mies hoitaa kukat pöydälle ja joulukoristeet paikoilleen, kuten ennenkin. Mies nukkuu sängyssä ja minä sohvalla, kuten ennenkin. Emme juuri puhu toisillemme, kuten ennenkin.

Meillä molemmilla voisi olla vielä ihan kiva elämä edessä ilman toisiamme.

Ero hakemus lähtee postiin ensi maanantaina. Ensi viikonlopuksi oli jo aikoja sitten sovittu yhteinen perhemeno, joten en viitsi aiheuttaa tunnekuohuja ennen sitä, jotta tapahtuma saadaan iloisilla naamoilla läpi vedettyä.

Jotenkin tunnen tietynlaista häpeää erosta. Miten kaksi aikuista ihmistä, jotka on monta vuotta elänyt elämää yhdessä ja luvannut olla yhdessä loppuelämänsä, ei saa asioitaan hoidettua ja selvitettyä?