Divorce. Sana pysäyttää. Asia, jota ei pitänyt meille koskaan käydä. Meidän piti yhdessä olla hamaan tappiin saakka. Lupaus, olla yhdessä niin myötä kuin vastoinkäymisissä on pitänyt yhdessä. Se lupaus oli ainoa, joka on monta kertaa vuosien saatossa pitänyt yhdessä.

Oma ajatus eronneista on pitänyt yhdessä. Pelko yksinäisyydestä. Ystävyys. Rakkaus. Yhteenkuuluvuus. Yhteinen elämä ja perhe. Arki. On ollut ihminen, jonka kanssa jakaa kaikki asiat. Johon voi luottaa, aina ja ehdoitta.

Monta tapahtumaa, monta asiaa. Toisista erkaantumista, toisesta etääntymistä. Erilleen kasvamista. Intohimon loppuminen. Seksin loppuminen. Kunnioituksen puute. Arvostuksen puute. Luottamuksen rapistuminen.

Myötä- ja vastoinkäymisiä on ollut. Eroa on ennenkin mietitty. Se mikä on pitänyt yhdessä on ollut hyvä ja riidaton arki. Helppo perhe-elämä yhdessä. Viimeisen kahden kuukauden aikana on tapahtunut asioita, jotka on järkyttäneet perusturvallisuuden tunnettani kotona. Jos näitä tapahtumia ei olisi ollut ei tässä tilanteessa oltaisi. Yhdessä oltaisiin vieläkin lasten takia, tavan ja helpon arjen vuoksi.

Ainoa asia mikä pelottaa on lapsille kertominen. En halua nähdä lasteni ilmeitä ja kuulla kysymyksiä ja reaktioita, kun he kuulevat asiasta. Joulukin tulossa. 

Avioerohakemus on tehty ja printattu. 

Itkin eilen. Itken varmasti vielä monta kertaa tätä asiaa. Mietin voiko tätä vielä peruuttaa. Mutta tulen jälleen siihen tulokseen, että ei. 12 vuotta yhdessä, josta naimisissa 7 vuotta. Ja kaikki mennyttä, elettyä elämää, menneisyyttä. Ei enää yhteistä tulevaisuutta, yhteisiä perhelomia. Ei enää me ja meidän.

Mies muuttaa pois. Kupit ja kamat jakoon. Arki uusiksi. Pelottaa. Olen yksin. Lasten arki. Yksinhuoltaja. Eroperhe. Avioero lapset. Yksinhuoltaja, eroperhe, avioerolapset, sanoilla on negatiivinen kaiku.

Mies olisi halunnut kertoa heti lapsille. Itse olen sitä mieltä, että meidän aikuisten pitää ensin saada asiat sovittua ja järjestettyä ennen kuin lapsille kerrotaan. Meidän pitää tietää miten asiat menee ja vakuutettava lapsille, että elämä jatkuu vaikkakin vähän erilaisena kuin ennen. Meidän välit, asumisjärjestelyt ja vaikka sen wii-konsolin paikka on oltava selvillä, kun lapsille kerrotaan. Siinä vaiheessa, kun lapsille kerrotaan ei enää ole epäselvyyksiä vaan me aikuiset olemme päättäneet kaiken yhdessä tuumin ja olemme samaa mieltä asioista, vaikka sitten kompromissien kautta.