Blogin kirjoittaminen on vähän jäänyt. Olen ollut todella väsynyt ja fiilis on ollut lähinnä "ei kiinnosta" ja "ei jaksa". Tämän lisäksi arjessa riittää vilinää ja tekemistä enemmän kuin yksi ihminen ehtii ja jaksaa.

Lapset ovat alkaneet oirehtia. Yksi joutui ensimmäistä kertaa puhutteluun koulussa. Toisesta taas koulunkäyntiavustaja soitti kotiin, kun lapsi oli vain itkenyt koulussa eikä ollut suostunut menemään luokkaan. Hän ei ollut suostunut kertomaan mikä on. Tilannetta ei saatu koulussa ratkaistua, joten jouduin hakemaan lapsen kesken päivän kotiin, koska hän ei puhunut mitään eikä suostunut liikahtamaan niiltä sijoiltaan, johon oli jämähtänyt...

Tämä on yksi osa sitä hintaa, jota joutuu maksamaan, kun menee muuttamaan lasten turvallisen perhe-elämän päälaelleen...

Taas yksi viikko takana. Uusi vuosi taidetaan viettää vielä yhdessä koko perheen voimin. Valetaan tinat ja paukutellaan raketteja. Hetken aikaa kaikki on vielä kuin ennenkin vaikka ei olekaan.

Mies avasi eilen oluen. Mainitsi minulle sen olevan ykköstä.

Olen todella väsynyt. Haluaisin päästä vain kauas pois. Olotilaan, jossa ei ole mitään tunteita, ajatuksia tai tuntemuksia.

Jos keijuja ja taikoja olisi tai jos ajassa voisi palata takaisin, niin tekisinkö jotain toisin? Olisinko minä voinut tehdä jotain toisin? Olisinko jollain teolla tai sanoilla voinut estää tämän tapahtuman? Jos en olisi henkisesti kehittynyt mihinkään suuntaan tai edennyt ammatillisesti eteenpäin niin olisimmeko vielä onnellisesti yhdessä? 

Tuntuu, että meillä on ongelmia tällä hetkellä niin monella osa-alueella, että niiden selvittämisessä menisi loppuikä ja terveys. Ja lopputulos olisi kuitenkin sama. Ei kukaan ihminen voi (eikä pidä) muuttua toisen ihmisen vuoksi. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä. Tuntea ja saada rakkautta. Ja koti, se on paikka missä jokaisella perheenjäsenellä pitää olla hyvä olla.

Joulu meni koko perheen kesken, vielä. Tunnelma oli ihan ok. Ajankohta lapsille kertomiseen on uusi vuosi, uudet tuulet. Odotan, että mies muuttaa pois tammikuun loppuun mennessä.

Olen alkanut mielessä jakamaan tavaroita. Ja katselemaan kotia ja tiettyjä tavaroita. Osasta oikein odotan, että ne lähtee. Pelottavaa olla onnellinen eroon liittyen mistään asiasta. Mutta kai se on mielen keino selviytyä hankalasta asiasta. Sitä löytää väkisin hyviä puolia. En malta odottaa, että tietyt huonekalut lähtevät pois. Ja miehen tavarat, ne lähinnä ärsyttää olemassa olollaan. Miehen jättämät tiskit. Miehen vaatteet.. Kaikki ärsyttävät pienet asiat on kohta poissa. Ei enää keittiötä, joka on kuin pommin jäljiltä, kun en itse ole käynyt siellä pariin päivään... Ei dumpattuja puhtaita pyykkejä kasoissa odottamassa myöhään illalla, kun mies on päättänyt pestä pyykkiä ja ripustanut niitä kuivumaan, jaksamatta kuitenkaan hoitaa hommaa kokonaan. Ei enää valittamista ja vaatimista minun suuntaani mistään asiasta.

Tilanne on se, että mies on välillä pitkiä jaksoja työttömänä. Josta syystä minä teen kokopäiväisesti yhtä työtä ja iltatöitä 2-3 krt viikossa + viikonloppuisin joko yhden koko päivän tai molempina päivinä puoli päivää. Ja silti minun pitäisi hoitaa kotitöitä vaikka toinen on kotona tai harrastuksissaan tekemässä mitä mieli tekee. Ei mielestäni kovin reilua.

Jos haluaa pysyvän avioliiton/suhteen, ei se aina ole rakkaudesta kiinni vaan nimenomaan tahdosta.
Pitäisikö minun nyt kuitenkin vielä tahtoa? Vaikka tiedän eron olevan ainoa oikea päätös.

Tavallaan tahtoisin jatkaa mutta en enää pysty. Kotona on ollut rauhallista ja sopuisaa. Niin kuin ennen. Mies hoitaa kukat pöydälle ja joulukoristeet paikoilleen, kuten ennenkin. Mies nukkuu sängyssä ja minä sohvalla, kuten ennenkin. Emme juuri puhu toisillemme, kuten ennenkin.

Meillä molemmilla voisi olla vielä ihan kiva elämä edessä ilman toisiamme.

Ero hakemus lähtee postiin ensi maanantaina. Ensi viikonlopuksi oli jo aikoja sitten sovittu yhteinen perhemeno, joten en viitsi aiheuttaa tunnekuohuja ennen sitä, jotta tapahtuma saadaan iloisilla naamoilla läpi vedettyä.

Jotenkin tunnen tietynlaista häpeää erosta. Miten kaksi aikuista ihmistä, jotka on monta vuotta elänyt elämää yhdessä ja luvannut olla yhdessä loppuelämänsä, ei saa asioitaan hoidettua ja selvitettyä?

Jos on jo miettinyt neljä vuotta, niin mihin tarvitaan puolen vuoden harkinta-aikaa? Isoin askel on asian esille ottaminen aviopuolison kanssa mietintöjen jälkeen.

Eilen illalla mietin kotia. Meidän yhteistä kotia, johon muutimme kuusi vuotta sitten. Olimme onnellisia. Remontoimme yhdessä ja laitoimme kodin kuntoon. Yhteisen kodin. Kodin, jossa asui onnellinen aviopari, onnelliset lapset ja ja onnellinen perhe. Matkustimme paljon. Vietimme paljon aikaa yhdessä. Kaikki oli kunnossa ja elämä edessä.

Mikä meni vikaan? Mistä kaikki alkoi vai oliko kyse kuitenkin siitä, että jo alkujaan kaksi yhdisti elämänsä, joiden ei olisi pitänyt? Näkikö kaikki muut, että tämä ei pääty onnellisesti ja ero on vielä edessä? Olen kertonut asiasta vain yhdelle henkilölle, joka sanoi, että ei tule yllätyksenä, tuo oli jo nähtävissä. Etkö ole helpottunut? Henkilö tietää myös muut kuviot mitä liittyy parisuhteeseemme.

Helpottunut? Itkun ja pettymyksen lisäksi ihmettelin myös, että miten kevyeltä toisaalta tuntuu. Vaikea päätös, asia jota en halunnut tapahtuvan koskaan. Mutta silti jotenkin tietää, että se on oikein. Lapset.. Se on se syy miksi näinkin pitkälle ollaan yhdessä tultu. Olin ajatellut, että vaikka mitä, niin niin kauan kuin lapset on alaikäisiä, yhdessä ollaan. Ikuinen rakkaus, mitä se on? Ihmiset muuttuvat.

Oikeastaan eniten tässä pelottaa muiden reaktiot. Se miltä mummista ja lapsista, tärkeistä henkilöistä tuntuu. Pitäisikö kuitenkin vielä odottaa, että mummi ei saa tietää ja lapset ovat vanhempia? 

Kuinka itsekäs olen, että otan lapsilta pois ehjän perheen? Oman itseni vuoksi? Voisinko vielä jotenkin edes vähän aikaa huijata itseäni, että meillähän kuitenkin on pääsääntöisesti ihan kivaa yhdessä ja kaikki kunnossa? Lakaisisin maton alle omat tunteet ja odotukset perhe-elämästä, yhteisestä elämästä ja ylipäätään omasta elämästä? 

Mietin vaikeita paikkoja tähän liittyen. Ensimmäinen on takana, keskustelu puolison kanssa asiasta. Erohakemus on täytetty ja tulostettu. Allekirjoitukset puuttuvat. Seuraava steppi on jakaa materiaali. Ja sopia lasten huollosta. Uskon tämän olevan suht helppo, koska olemmehan aikuisia ihmisiä ja haluamme lapsillemme vain parasta? Pystymme näkemään kokonaisuuden ja tekemään päätökset järjellä lasten parhaaksi vaikka  se tekisi itselle kipeää. Toinen vaikea steppi on kertoa lapsille. Se on vaikeinta. En tiedä miten pystyn pitämään itseni kasassa, kun näen lasten ilmeet, reaktiot ja surun. Kolmas itselleni vaikea asia on päivä, jolloin mieheni muuttoauto saapuu ja tavarat kannetaan pois. Isi muuttaa pois. Mietin miksi tämä on niin vaikeaa. Vaikka henkistä yhteyttä ei enää oikein ole, ei ole läheisyyttä eikä parisuhdetta, niin toinen on kuitenkin olemassa. Jakamassa arjen vastuun ja huolehtimassa. Meillä on vielä jotain yhteistä ja muuttokuorman jälkeen vihoviimeinen yhteinen asia on mennyttä. Ja tilalla yksinäisyys ja uuden arjen tekeminen.