Jos on jo miettinyt neljä vuotta, niin mihin tarvitaan puolen vuoden harkinta-aikaa? Isoin askel on asian esille ottaminen aviopuolison kanssa mietintöjen jälkeen.

Eilen illalla mietin kotia. Meidän yhteistä kotia, johon muutimme kuusi vuotta sitten. Olimme onnellisia. Remontoimme yhdessä ja laitoimme kodin kuntoon. Yhteisen kodin. Kodin, jossa asui onnellinen aviopari, onnelliset lapset ja ja onnellinen perhe. Matkustimme paljon. Vietimme paljon aikaa yhdessä. Kaikki oli kunnossa ja elämä edessä.

Mikä meni vikaan? Mistä kaikki alkoi vai oliko kyse kuitenkin siitä, että jo alkujaan kaksi yhdisti elämänsä, joiden ei olisi pitänyt? Näkikö kaikki muut, että tämä ei pääty onnellisesti ja ero on vielä edessä? Olen kertonut asiasta vain yhdelle henkilölle, joka sanoi, että ei tule yllätyksenä, tuo oli jo nähtävissä. Etkö ole helpottunut? Henkilö tietää myös muut kuviot mitä liittyy parisuhteeseemme.

Helpottunut? Itkun ja pettymyksen lisäksi ihmettelin myös, että miten kevyeltä toisaalta tuntuu. Vaikea päätös, asia jota en halunnut tapahtuvan koskaan. Mutta silti jotenkin tietää, että se on oikein. Lapset.. Se on se syy miksi näinkin pitkälle ollaan yhdessä tultu. Olin ajatellut, että vaikka mitä, niin niin kauan kuin lapset on alaikäisiä, yhdessä ollaan. Ikuinen rakkaus, mitä se on? Ihmiset muuttuvat.

Oikeastaan eniten tässä pelottaa muiden reaktiot. Se miltä mummista ja lapsista, tärkeistä henkilöistä tuntuu. Pitäisikö kuitenkin vielä odottaa, että mummi ei saa tietää ja lapset ovat vanhempia? 

Kuinka itsekäs olen, että otan lapsilta pois ehjän perheen? Oman itseni vuoksi? Voisinko vielä jotenkin edes vähän aikaa huijata itseäni, että meillähän kuitenkin on pääsääntöisesti ihan kivaa yhdessä ja kaikki kunnossa? Lakaisisin maton alle omat tunteet ja odotukset perhe-elämästä, yhteisestä elämästä ja ylipäätään omasta elämästä? 

Mietin vaikeita paikkoja tähän liittyen. Ensimmäinen on takana, keskustelu puolison kanssa asiasta. Erohakemus on täytetty ja tulostettu. Allekirjoitukset puuttuvat. Seuraava steppi on jakaa materiaali. Ja sopia lasten huollosta. Uskon tämän olevan suht helppo, koska olemmehan aikuisia ihmisiä ja haluamme lapsillemme vain parasta? Pystymme näkemään kokonaisuuden ja tekemään päätökset järjellä lasten parhaaksi vaikka  se tekisi itselle kipeää. Toinen vaikea steppi on kertoa lapsille. Se on vaikeinta. En tiedä miten pystyn pitämään itseni kasassa, kun näen lasten ilmeet, reaktiot ja surun. Kolmas itselleni vaikea asia on päivä, jolloin mieheni muuttoauto saapuu ja tavarat kannetaan pois. Isi muuttaa pois. Mietin miksi tämä on niin vaikeaa. Vaikka henkistä yhteyttä ei enää oikein ole, ei ole läheisyyttä eikä parisuhdetta, niin toinen on kuitenkin olemassa. Jakamassa arjen vastuun ja huolehtimassa. Meillä on vielä jotain yhteistä ja muuttokuorman jälkeen vihoviimeinen yhteinen asia on mennyttä. Ja tilalla yksinäisyys ja uuden arjen tekeminen.